Lasse Viren ja 2 Miljoonan Ammattilaissopimus!

No. Ei minua vieläkään mikään varsinaisesti ahdista, päinvastoin, mutta sattuipa olemaan liikaa ylimääräistä aikaa ja agenda. Tämä kirjoitus olkoon myöhästynyt joululahja Kaitsulle, joka aikoinaan piti tästä jutusta ja vastaus Emmin toissaöiseen kysymykseen. Tämä kolumni julkaistiin Suessa reilu vuosi sitten Marraskuussa 2006.

Levyhylly my pylly

Usein olen kuullut puhuttavan tissimiehistä ja pyllymiehistä. Tämä jaottelu perustuu ymmärtääkseni siihen kumpaan mainituista ruuminosista mies kiinnittää naisessa ensiksi huomionsa tai kumman puristelu ja tuijottelu tuottaa enemmän mielihyvää. Itse en edes tiedä miltä hyvä perse näyttää, eivätkä suuret rinnatkaan minua erityisemmin säväytä, mutta minäpä olenkin levyhyllymies.

Monille ihmisille kirjahylly on ihmisen sivistyksen mitta. Uusien tuttavuuksien kotona ensi kertaa käydessä silmäillään nopeasti kirjojen selkämyksiä ja vedetään niistä johtopäätökset henkilön lukeneisuudesta ja älykkyydestä. Dostojevski ja Huxley ovat hyvä merkki, King ja Koontz taas ei. Minä puolestani katson kotibileissä aina ensiksi levyhyllyä. Robbie Williamsilla ja Samuli Edelmannilla täyteen ladattu hyllykkö saa minut poistamaan hyllyn omistajan puhelinnumeron kännykästäni viipyilemättä. Tapani voi tuntua joistain ihmisistä ahdistavalta tai jopa loukkaavalta, mutta mitä yhteistä minulla, musiikinrakastajalla, lopulta voisi olla ihmisen kanssa jonka musiikkimaku on abysmaalisen huono.

Se miten paljon niitä levyjä on ja miten niitä säilyttää on kokonaan toinen juttu. Lähtökohtaisesti ihminen aloittaa levyjen ostamisen teini-iässä, joten 25-vuotiaana hänellä tulisi olla suunnilleen 200 levyä. Kun marketissa myytävien cd-tornien keskimääräinen kapasiteetti on suunnilleen 50 levyä, tarkoittaa tämä sitä, että torneja olisi vierekkäin neljä. Oman cd-kokoelmani mahduttaminen näihin ihaniin kirsikkapuun värisiin lastulevytorneihin huurrettuine lasiovineen vaatisi arviolta 20:n tornin hankintaa. Vajaan 30 neliön yksiössä tämä ei varmasti olisi käytännöllisin tai edes kustannustehokkain vaihtoehto. Se miten vaikeaa levyjen säilyttämisestä on harrastajille tehty on rikollista. Levyhylly on arkikielessä aivan yhtä vakiintunut käsite kuin kirjahyllykin, mutta onko kukaan oikeasti koskaan nähnyt levyhyllyä myytävänä huonekaluliikkeessä?

Jo 80-luvulla stereojärjestelmän ostajalle tarjottiin kaupanpäällisenä räkkiä jonka alaosaan oli fiksusti jätetty tilaa noin 50:lle lp-levylle. Tavalliselle hifi-harrastajalle tuon tilan täyttäminen vei vähintään vuoden, mutta intohimoisen musiikinkuluttajan räkki täyttyi jo muutamassa kuukaudessa. Samanlaisen tilanteen edessä on myös ihminen, joka ostaa tavaratalosta cd-tornin. Eurooppalainen kirjapainotaito on peräisin kuuden sadan vuoden takaa. Yhtä kauan kuin kirjoja on osattu painaa on niitä pitänyt osata myös varastoida. Kirjahyllyn syntymä voitaneen siis sijoittaa viimeistään jonnekin 1500-luvun tietämille. Äänilevy nykyisessä muodossaan sai alkunsa puolestaan 1800-luvun lopulla, mutta ällistyttävästi kukaan ei ole vieläkään keksinyt levyhylly-nimistä huonekalua. Ikea on päässyt lähelle Expedit-mallillaan samoin Lundia perushyllyllään, mutta kumpaakaan niistä ei myydä levyhyllyn nimellä, joten niitä ei varsinaisesti voida sellaisiksi laskea. Huonekalua nimeltään levyhylly ei oikeastaan ole edes olemassa. Levyhylly on aina poikkeuksetta kirjahylly josta tekee levyhyllyn vain se, että siinä säilytetään levyjä. Samalla logiikalla vaatekaapista tulee jääkaappi jos sinne sukkien ja t-paitojen sijasta pistetään ruokaa ja muutama kylmäkalle.

Ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi todelliselle levynörtille, jolla on silmää myös sisustukselle, jääkin teettää levyhyllynsä ammattitaitoisella puusepällä. Kun kaikki rahat menevät nykyisen hyllyrumiluksen täyttämiseen ei sekään vaihtoehto kuitenkaan tule kyseeseen. Jos harrastukseni olisi sikarien polttaminen voisin helposti hankkia itselleni humidorin. Mikäli taas harrastaisin filateliaa, saisin vaikkapa Tiimarista kansioita kokoelmalleni, mutta rock-musiikki on harrastusten neekeri. Me jotka ostamme levyjä enemmän kuin kaksi kappaletta vuodessa ja luemme rock-lehtiä olemme lopulta vain pieni vähemmistö, jonka harrastusta varten ei valmisteta tai myydä välineitä. Suurelle enemmistölle ihmisistä yksi automarketin 50 cd:n torni riittää koko elämäksi.

“Baby was a black sheep. Baby was a whore.
You know she got big. Well, she's gonna get bigger.
Baby got a hand; got a finger on the trigger.
Baby, baby, baby is a rock-and-roll nigger.

Outside of society, that's where I want to be.
Outside of society, they're waitin' for me.”

Patti Smith – Rock’n’roll Nigger

Joko sinulla on CIA-sopimus?

Suurin osa Sueen aikoinani kirjoittamista kolumneista käsitteli aiheita, jotka jollain tasolla vituttivat minua. Samoin oli Musiikkisnobin laita. Halusin olla kärkevä ja ilkeä kolumnisti, joka ruotii ajankohtaisia aiheita tarkkanäköisesti ja viiltävän terävästi. Halusin olla pop-musiikin Mattiesko Hytönen, paitsi paljon parempi.

Monesti omasta mielestäni onnistuinkin. Se, että en ole kirjoittanut tänne mitään näin pitkään aikaan johtuu nimenomaan juuri tästä. Tällä hetkellä en keksi mitään aihetta mikä minua ahdistaisi, vituttaisi tai edes lievästi ärsyttäisi. Viimeiset viikot olen ollut suorastaan huolestuttavan hyväntuulinen. Hymyilen koko ajan jopa tahtomattani eivätkä pienet vastoinkäymiset jaksa koskettaa minua. Minut on päällystetty teflonilla, josta kaikki lika ja rasva valuu pois kuin vesi hanhen selästä.

Ylihuomenna on Urkki-klubi, jota odotan todella paljon. On mahtavaa nähdä taas viime kesänä järkkäämäni Lohjan keikan jälkeen Mikko ja Moppi livenä ja bonuksena vielä kuulla Seppo Boismanilta enemmän kuin ne kaksi tai kolme biisiä, jotka olen kuullut aiemmin. Myös oma dj:n pestini innostaa valtavasti. Niin monia uusia mahtavia biisejä soitettavana ja huomaan mietiskeleväni koko ajan mitkä biisit sopisivat yhteen tai olisi helppo miksata peräkkäin.

Quiz-onissa joukkueemme menestyy paremmin kuin ikinä aiemmin. Olemme tällä kaudella olleet ainoastaan yhden kerran palkintosijojen ulkopuolella. Eikä joukkueemme koostumus ole muuttunut viime kaudesta piiruakaan. Me olemme edelleen ne samat kamalan innostuneet musiikinkuuntelijat, jotka katsovat liikaa MTV:tä ja yrittävät tunnistaa jokaisen baarissa kuulemansa biisin.

Tähän liittyen ostin myös Master Of Music -lautapelin, jota tosin en ole kerinnyt pelaamaan kuin kaksi kertaa. Potentiaalisin pelikaveri ja paras ystäväni, Timo muutti puoleksi vuodeksi pois Suomesta ja suunnilleen kukaan muu ei halua pelata tälläisen besserwisser-musiikkisnobin kanssa.

Ostin myös pari uutta peliä Nintendo Wiille, joita olen ehtinyt ainoastaan raapaista. Super Mario Galaxy kutsuu minua hyllystäni houkuttelevana, mutta kiireet ovat estäneet peliin syventymisen.

Veronpalautukset tulivat tällä viikolla suurempina kuin ikinä ja olen yht'äkkiä rikas kuin rosvo.

Ja mikä tärkeintä. Olen korviani myöten ihastunut ja rakastunut.

Vaikka miten mietin en keksi yhtään asiaa, joka olisi elämässäni tällä hetkellä jotenkin huonosti tai vialla. Olen pahoillani, etten tällä hetkellä osaa purnata mistään. Olen pahoillani, että lepertelen kuin idiootti. Olen pahoillani, etten voi tarjota mehukasta luettavaa iltojenne ratoksi. Minulla on liian hyvä olla. Lupaan, ettei tätä jatku ikuisesti.

Urkki klubi kakkonen!

Nyt on niin, että lauantaina 8.12. Kortteliravintola Kertussa esiintyy livenä Moppi, Mikko Torvinen ja bonuksena vielä Seppo Boisman ja koko pahuksen lysti on vielä täysin ilmainen! DJ:nä minä, Urkki itse.

Joulukuun kovin ilta on siis vajaan kahden viikon päässä. Tulkaa tai katukaa.

Poika nai äitinsä! "He eivät halua erota koskaan!"

Innokkaasta kommentoinnistanne päätellen tarvitsette lisää luettavaa. Tämä kolumni julkaistiin Suessa kesäkuussa 2006. Nyt kun hiphop-nuoret saivat jo osansa, on aika käydä metallifanien kimppuun.


KUOLEMA VALEMETALLILLE!

Kaikkien pullistelevien metallibändien isä ja kotoisen Teräsbetonin selkein esikuva Manowar lanseerasi otsikon uhmakkaan lauseen 80-luvun alussa. Jo lapsena muistan kuulleeni hurjan huhun, jonka mukaan bändi allekirjoitti levytyssopimuksensa omalla verellään. Bodattu, rasvattu, ja eläinten nahkoihin pukeutunut nelikko näyttää näin aikuisiässä pääasiassa vain huvittavalta, mutta lapsena heidän maskuliiniseen fantasiamaailmaansa oli helppo uskoa ja uppoutua. Yllättävän monille aikuisille Manowar ja koko fantasiakirjallisuuteen pohjaava hevikuvasto on yhä kuitenkin totista totta. Siinä missä useimpien ihmisten ymmärrys riittää havaitsemaan hienoisen ironian Teräsbetonin musiikissa eivät samat ihmiset kykene näkemään Manowarissa mitään humoristista.
Manowar on kuin hevimetallin Village People. Salskeita, viiksekkäitä miehiä vähissä pukeissa. Machopullistelun ja stereotyypisen Tom of Finland kuvaston ero onkin usein hiuksenhieno jos sitä ylipäänsä edes on. Silti kukaan ei koskaan ole kyseenalaistanut Ross The Bossin ja Joey DeMaion seksuaalista suuntautumista. Hevimetallin soittaminen, kuunteleminen ja siitä puhuminen ja kirjoittaminen on heteromiesten haudanvakavaa puuhaa. Kukaan koko maailmassa ei ota itseään ja musiikkiaan niin vakavissaan kuin hevimetallia kuunteleva poika tai mies. Jos indienuoria pidetään turhamaisina itsensä pynttääjinä ja hoppareita prameilevina pelleinä, niin mitä sitten ovat hevinuoret. Heidän pukeutumisensa jokainen niitti, kangasmerkki ja bändipaita on tarkkaan harkittu puhumattakaan peilin edessä päiväkausia treenatusta jurottavasta ja elämää vihaavasta ilmeestä. En muista ahdistiko maailma minua 15- vuotiaana heviteininä niin paljon, etten kyennyt jokapäiväiseen normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta tämän päivän heviteineille jopa tavanomainen kaupassa asiointi on kuin ikiaikainen hyvän ja pahan taisto.
Metallifanien suhtautumisessa musiikkiinsa on ajoittain jopa kansallissosialismin piirteitä. Tosimetallin arjalainen herrakansa on sulkeutunut omaan pieneen piiriinsä, joka ei katso suopealla silmällä valemetallin ali-ihmisiä. Kyse ei ole niinkään musiikillisista eroista kuin metafyysisistä silmin ja korvin havaitsemattomista rajoista. Dimmu Borgir ja Satyricon ovat tosimetallia, mutta Cradle Of Filth on valemetallia. Maallikon silmin ja korvin eroa on vaikea hahmottaa. Satyriconilla on Dieselin vaatesponssi ja uudella levyllä heitä säestää torvisektio, mutta heidän Norjalainen syntyperänsä tekee heidän musiikistaan silti tosimetallia. Cradle Of Filth ei pukeudu italialaiseen farkkumerkkiin, mutta ei toisaalta myöskään polveudu viikingeistä mikä tekee heidän musiikistaan valemetallia.

Ulver ja Katatonia ovat tosimetallia vaikka kummankaan musiikista on nykyisellään hyvin vaikea löytää mitään metalliin yleensä liitettäviä piirteitä. Bullet For My Valentine taas on huomattavasti edellämainittuja metallisempaa musiikkia, mutta koska bändi näyttää ulkoisesti My Chemical Romancelta tai AFI:lta, sitä ei lasketa metalliksi alkuunkaan.
Kun Lordin euroviisuvoitto varmistui, ensimmäinen backlash ei tullut seurakuntanuorilta, eläkeläisiltä tai Porvoon hiippakunnan piispalta. Ensimmäisinä Lordin kimpussa olivat tiukkapipoisen metalliyhteisön nuorisojäsenet. ”Lordi ei ole tosimetallia vaan puppelirokkia. Jos haluatte kuunnella tosimetallia kuunnelkaa Old Man's Childia, Mors Principum Estiä tai Summoningia.”, uhosivat heviteinit suu vaahdossa netin keskustelupalstoilla ja tv:n yöchatissä. Suurempaa kuvaa heviteinit eivät suostuneet näkemään. Mitä musiikkia Varg Vikernes mahtoi kuunnella nuoruudessaan? Luulenpa että Kiss, W.A.S.P. ja Twisted Sister ovat kuuluneet myös norjalaisten blackmetallistien kotikasvatukseen.
Tutkimusten mukaan älykkäät ihmiset kuuntelevat metallia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki metallia kuuntelevat ihmiset automaattisesti olisivat älykkäitä. Itse sain ensimmäiset englanninkielen oppituntini Dee Sniderilta, psykologian peruskurssin Mike Muirilta, pohjakoulutuksen maailmanpolitiikkaan Napalm Deathiltä ja seksuaalivalistuksen Vince Neililtä. Silti minusta kasvoi omilla aivoilla ajatteleva yksilö, joka nyttemmin on oppinut ymmärtämään eron powermetal-bändien viikinkisanoitusten ja elämän realiteettien välillä. Kaikki ei ole niin mustavalkoista tai mustaa kuin metallimusiikki joskus antaa ymmärtää. Cheer up, Goth!

Ota ja Omista! Kesäsuomen kuumimmat iskupaikat!

Piirsin tämän tänään.

Baarissa.

Joo. Tiedän. Olen matelija, eikä minulla ole selkärankaa, mutta ainakaan en vieläkään juonut alkoholia.

Shokki! Marjojenpoiminta halvaannutti 10 lasta savossa!

Edellisen Musiikkisnobi-blogini aikoihin sain jopa poliisit kiinnostumaan kirjoituksistani. Sisäasiainministeriön Poliisiosasto oli käynyt lukemassa kirjoituksiani, mutta valitettavasti hyvin valikoiden. Heitä ei kiinnostanut juttuni pillifarkuista tai lelukeräilystä. Poliiseja kiinnosti kirjoituksistani vain yksi. Se, jonka otsikko kuului "MP3-neekerit". Mitäpä en olisi valmis antamaan, että voisin nostaa palkkaa sellaisesta työstä. Istua kaiket päivät googlen ääressä, etsien ääriaineistoa hakusanoilla kuten "neekeri", "mutakuono" tai "rättipää". Mutta jonkun kai sekin on tehtävä.

Tehdään nyt kaikille vielä selväksi, että minä olen kaikkea muuta kuin rasistinen. Kirjahyllystäni löytyvät 60-70-lukujen amerikkalaisen mustan liikehdinnän perusteokset Stokely Carmichaelista, Eldridge Cleaverin kautta aina Bobby Sealeen asti. Se, että neekeri-sanalla on nykyisin niin paha klangi on minusta pelkkää tekopyhää teeskentelyä. Se on samojen hypokriittien aikaansaamaa hysteriaa kuin nykyinen baaritupakointi-laki ja pyöräilykypäräpakko. Ihmisten suojelua heiltä itseltään. Mutta, herrat ja rouvat poliisit, jos luette tämän, niinkuin varmasti teette, olen aina valmis lopettamaan työni levykaupassa ja tulemaan teille töihin. Olen aika hyvä googlettamaan.

Tästä kirjoituksesta piti alun alkaen tulla kolumni Sue-lehteen, mutta silloin sanottava loppui kesken. Viime lauantai-yönä saamani kohtelu Turun torilla kuitenkin muistutti minua jälleen siitä miten vähän minä pidän teineistä, jotka uskovat elävänsä Snoop Doggin musiikkivideossa.

Tuskin Kake-Singers osasi vuonna 1978 aavistaa miten ajankohtainen heidän suomalaisen punkfunkin klassikoksi muodostunut hittinsä - Me Halutaan Olla Neekereitä - olisi jälleen liki kolme vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen. Tänä päivänä kun suurin osa alle parikymppisistä pojista Suomessa kuvittelee Espoon tai Huittisten sijasta elävänsä Brooklynissä tai Comptonissa, palautuu mieleen laulun - nykyisessä ilmastossa poliittisesti hyvinkin epäkorrekti - kertosäe.

Hiphop-kulttuuri on rantautunut maahamme kaikessa hiljaisuudessa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Ensimmäisen suomalaisen hiphop-julkaisun tekijästä voidaan kiistellä. Aina aikaansa seuraava Kojo julkaisi oman Whatugonnado? -hiphop hittinsä vuonna 1984, mutta jo vuotta aiemmin oli ilmestynyt General Njassan Young, Dangerous & Beautiful. Hiphopinsa turhan vakavasti ottavilla historioitsijoilla on tapana unohtaa Kojon biisi historiikeistaan, mutta eihän punkin historiastakaan voida deletoida belgialaista Plastic Bertrandia vain siksi, ettei hän olisi katu-uskottava.

Itse olen kuunnellut hiphopia enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuodesta 1988. Silloin ostin saman vuoden aikana sekä Anthraxin Among The Livingin, että Public Enemyn It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Backin. Molemmat nostivat musiikinkuunteluni ja ajatteluni kokonaan uudelle tasolle ja saivat innostumaan uusista asioista. Taakse jäivät Mötley Crüe, Twisted Sister ja tietokonepelit. Tilalle tulivat Suicidal Tendencies, De La Soul ja skeittaaminen. Seuraavien vuosien aikana ostin kaikki levyt LL Cool J:ltä, Public Enemyltä, Run DMC:ltä ja muilta 80-luvun lopun hiphop-artisteilta, jotka vain onnistuin Rauman Musiikkikellarista löytämään. Rauman mittakaavassa olin siis todellinen O.G. eli Original Gangster. Myönnän auliisti, että missasin länsirannikon 80-luvun lopun skenen lähes kokonaan ja sen myötä myös nousevan gangsta-skenen.

Siinä vaiheessa kun minä tutustuin N.W.A:n kaltaisiin artisteihin, olin jo riittävän vanha ymmärtämään eron faktan ja fiktion välillä. Tupac Shakur ja Biggie Smalls ovat molemmat minulle aina olleet täysin yhdentekeviä ja lahjattomia artisteja enkä usko, että kukaan edes muistaisi heitä elleivät he olisi kuolleet.

Kaikesta tästä huolimatta en ole koskaan kokenut tarpeelliseksi vetää päähäni sukkahousuja tai jalkaani neljä kertaa liian isoja housuja. En ole opetellut 90-luvun hiphop-kulttuuriin läheisesti kuuluvia käsimerkkejä, enkä ripustanut kaulaani euromarketista ostettuja "kultakäätyjä". En ole koskaan hengaillut ostoskeskuksen kulmilla, syljeskelemässä kadulle ja polttelemassa tupakkia housut puolitangossa. Vaikka olen kuunnellut hiphopia lähes 20 vuotta en ole koskaan yrittänyt elää sitä. Suomen tai ylipäänsä minkään muunkaan eurooppalaisen hyvinvointivaltion nuorisolla ei ole kovin uskottavia edellytyksiä elää gangsta-tyyliin. Vaikka olisit kotoisin Varissuon tai Halisten kaltaisista betonilähiöistä, on sinulla kuitenkin aina valtion perheellesi takaama toimeentulo ja oppivelvollisuus.

Miten uskottava voi olla isohousuinen teinipoika, joka viettää iltapäivänsä ostoskeskuksella kuvitellen olevansa suuri parittaja ja huumekauppias, mutta menee illaksi kotiin tekemään matematiikan läksyt ja syömään äidin laittamaa lihamureketta? Comptonissa ei ole lihamureketta tai matematiikan läksyjä. Bronxissa ei syöty kaurapuuroa aamupalaksi silloin kun tärkeimmät hiphop-levytykset saivat alkunsa. Vaikka Turkulainen teini kuuntelisi Tupac Shakuria bandanna päässä, kultatussilla värjätyt hampaat irvessä ja kohtelisi naissukupuolta hiphop-videoista oppimallaan alentavalla tavalla, ei hänestä silti tulisi ghettoneekeriä.

"Me halutaan olla neekereitä,
pidetään salaa kekkereitä.
Mustat kädet yhteen hakkaa,
musiikki ei koskaan lakkaa."

Urkki paljastaa: "Hän" huijasi 1000 naista!

Huomaan viime aikoina kuunnelleeni Cariboun tuoreimman Andorra-albumin She's The One biisiä uudelleen ja uudelleen. Tuo kappale tuntuu tiivistävän koko ihanteeni romanttisesta rakkaudesta. Suurin ongelmani on se, että en yhtään tiedä kenestä tuo biisi kertoo. Tiedän sadan prosentin varmuudella kenestä se ei kerro, mutta muuten olen täysin vaistojeni varassa. Tiedän varmuudella vain, että aina kun valitsen Andorran nelosbiisin ja painan playtä, tunnen itseni onnelliseksi, usein jopa pakahduttavan onnelliseksi.

Eritoten viimeisen viikon jälkeen joudun pohtimaan mitä minä todella haluan elämältäni jatkossa. Eilisillan jälkeen tulin siihen tulokseen, etten ainakaan halua vähään aikaan enää käyttää alkoholia. Viimeinen viikko on minun mittapuullani mennyt hyvinkin kosteissa merkeissä ja lähes joka aamu olen herännyt jonkinasteisessa morkkiksessa. Krapula on jostain syystä aina ollut minulle melko vieras konsepti, mutta moraalinen krapula sen sijaan on viimeisten viikkojen aikana tullut aivan liian tutuksi. En tiedä olisivatko tekoni kenenkään muun silmissä tuomittavia, mutta omalla korkean moraalin leirilläni, ne ovat aiheuttaneet melkoisia tunnontuskia.

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihastumisessa ole mitään tuomittavaa. Jokainen terve ihmisyksilö - parisuhteessa tai ei - ihastuu melkeinpä kerran päivässä. Ainakin minä koen lukuisia mini-ihastumisia päivittäin. Jokin piirre jossain ihmisessä - tutussa tai vieraassa - viehättää yllättäen ja sekunnin ajan huomaa ajattelevansa miltä tuntuisi seurustella, suudella tai tehdä ruokaa tämän kanssa. Se on täysin normaalia, eikä siinä ole mitään väärää. Vasta silloin, kun ihastuminen muuttuu abstraktiselta tasolta konkreettiseksi toiminnaksi, ollaan todella heikoilla jäillä. Parisuhteessa ollessani en ole koskaan rikkonut tätä itse kirjoittamaani sääntöä, mutta juuri nyt tunnen itseni paatuneeksi rikolliseksi. Olen sarjaihastuja, joka on viimeisten viikkojen aikana juossut amokina Turun yössä.

Vajaan parin kuukauden takaisen yltiödramaattisen eroni jälkeen olen ihastunut neljään tai viiteen eri tyttöön. Minusta tuntuu kutakuinkin siltä miltä Afrikan nälkää näkevältä tuntuisi jos hänet vietäisiin Raxin Pizzabuffettiin. Haluan maistaa mielin määrin kaikkia eri makuja ja syödä itseni kylläiseksi, mutta valitettavasti silmäni syövät enemmän kuin mahani vetää. En halua viettää villiä sinkkuelämää enkä edes osaisi, mutta en myöskään osaa asettua aloilleni yksin itseni kanssa. Paljolti siksi yritän nyt jäädä vähäksi aikaa kotiin pohdiskelemaan. En halua nähdä ainuttakaan tyttöä, enkä kirjoittaa yhtään humalan inspiroimaa tekstiviestiä, jota kadun jo heti kun olen painanut lähetys-nappulaa. Minun on nyt parempi vain pelata Nintendolla, käydä bänditreeneissä ja lukea kirjoja. Olen käyttäytynyt huonosti ja tarvitsen arestia.

Sen, kenestä Cariboun She's The One biisissä lauletaan, aion selvittää myöhemmin. Juuri nyt minulle riittää vain geneerinen "hän".


Lopuksi kiitokset vanhalle ja rakkaalle ystävälle, joka urheasti oli pelastanut valtaosan Musiikkisnobin kirjoituksista luhistuvasta rakennuksesta. Niitä joskus myöhemmin samoin kuin niitä Suen iänikuisia ja masentavia kolumneja. Urkki-klubi siunattiin kaikessa hiljaisuudessa läheisten läsnäollessa. Kiitokset Loimaan Posselle, Kemin Koviksille ja Liedon lurkille näyttäytymisestä. Tänään tultiin Quiz Onissa kakkoseksi, minkä aiheuttama endorfiinisyöksy saa riittää ihastumisten korvikkeeksi ainakin seuraavan parin viikon ajaksi.