Joko sinulla on CIA-sopimus?

Suurin osa Sueen aikoinani kirjoittamista kolumneista käsitteli aiheita, jotka jollain tasolla vituttivat minua. Samoin oli Musiikkisnobin laita. Halusin olla kärkevä ja ilkeä kolumnisti, joka ruotii ajankohtaisia aiheita tarkkanäköisesti ja viiltävän terävästi. Halusin olla pop-musiikin Mattiesko Hytönen, paitsi paljon parempi.

Monesti omasta mielestäni onnistuinkin. Se, että en ole kirjoittanut tänne mitään näin pitkään aikaan johtuu nimenomaan juuri tästä. Tällä hetkellä en keksi mitään aihetta mikä minua ahdistaisi, vituttaisi tai edes lievästi ärsyttäisi. Viimeiset viikot olen ollut suorastaan huolestuttavan hyväntuulinen. Hymyilen koko ajan jopa tahtomattani eivätkä pienet vastoinkäymiset jaksa koskettaa minua. Minut on päällystetty teflonilla, josta kaikki lika ja rasva valuu pois kuin vesi hanhen selästä.

Ylihuomenna on Urkki-klubi, jota odotan todella paljon. On mahtavaa nähdä taas viime kesänä järkkäämäni Lohjan keikan jälkeen Mikko ja Moppi livenä ja bonuksena vielä kuulla Seppo Boismanilta enemmän kuin ne kaksi tai kolme biisiä, jotka olen kuullut aiemmin. Myös oma dj:n pestini innostaa valtavasti. Niin monia uusia mahtavia biisejä soitettavana ja huomaan mietiskeleväni koko ajan mitkä biisit sopisivat yhteen tai olisi helppo miksata peräkkäin.

Quiz-onissa joukkueemme menestyy paremmin kuin ikinä aiemmin. Olemme tällä kaudella olleet ainoastaan yhden kerran palkintosijojen ulkopuolella. Eikä joukkueemme koostumus ole muuttunut viime kaudesta piiruakaan. Me olemme edelleen ne samat kamalan innostuneet musiikinkuuntelijat, jotka katsovat liikaa MTV:tä ja yrittävät tunnistaa jokaisen baarissa kuulemansa biisin.

Tähän liittyen ostin myös Master Of Music -lautapelin, jota tosin en ole kerinnyt pelaamaan kuin kaksi kertaa. Potentiaalisin pelikaveri ja paras ystäväni, Timo muutti puoleksi vuodeksi pois Suomesta ja suunnilleen kukaan muu ei halua pelata tälläisen besserwisser-musiikkisnobin kanssa.

Ostin myös pari uutta peliä Nintendo Wiille, joita olen ehtinyt ainoastaan raapaista. Super Mario Galaxy kutsuu minua hyllystäni houkuttelevana, mutta kiireet ovat estäneet peliin syventymisen.

Veronpalautukset tulivat tällä viikolla suurempina kuin ikinä ja olen yht'äkkiä rikas kuin rosvo.

Ja mikä tärkeintä. Olen korviani myöten ihastunut ja rakastunut.

Vaikka miten mietin en keksi yhtään asiaa, joka olisi elämässäni tällä hetkellä jotenkin huonosti tai vialla. Olen pahoillani, etten tällä hetkellä osaa purnata mistään. Olen pahoillani, että lepertelen kuin idiootti. Olen pahoillani, etten voi tarjota mehukasta luettavaa iltojenne ratoksi. Minulla on liian hyvä olla. Lupaan, ettei tätä jatku ikuisesti.

Urkki klubi kakkonen!

Nyt on niin, että lauantaina 8.12. Kortteliravintola Kertussa esiintyy livenä Moppi, Mikko Torvinen ja bonuksena vielä Seppo Boisman ja koko pahuksen lysti on vielä täysin ilmainen! DJ:nä minä, Urkki itse.

Joulukuun kovin ilta on siis vajaan kahden viikon päässä. Tulkaa tai katukaa.

Poika nai äitinsä! "He eivät halua erota koskaan!"

Innokkaasta kommentoinnistanne päätellen tarvitsette lisää luettavaa. Tämä kolumni julkaistiin Suessa kesäkuussa 2006. Nyt kun hiphop-nuoret saivat jo osansa, on aika käydä metallifanien kimppuun.


KUOLEMA VALEMETALLILLE!

Kaikkien pullistelevien metallibändien isä ja kotoisen Teräsbetonin selkein esikuva Manowar lanseerasi otsikon uhmakkaan lauseen 80-luvun alussa. Jo lapsena muistan kuulleeni hurjan huhun, jonka mukaan bändi allekirjoitti levytyssopimuksensa omalla verellään. Bodattu, rasvattu, ja eläinten nahkoihin pukeutunut nelikko näyttää näin aikuisiässä pääasiassa vain huvittavalta, mutta lapsena heidän maskuliiniseen fantasiamaailmaansa oli helppo uskoa ja uppoutua. Yllättävän monille aikuisille Manowar ja koko fantasiakirjallisuuteen pohjaava hevikuvasto on yhä kuitenkin totista totta. Siinä missä useimpien ihmisten ymmärrys riittää havaitsemaan hienoisen ironian Teräsbetonin musiikissa eivät samat ihmiset kykene näkemään Manowarissa mitään humoristista.
Manowar on kuin hevimetallin Village People. Salskeita, viiksekkäitä miehiä vähissä pukeissa. Machopullistelun ja stereotyypisen Tom of Finland kuvaston ero onkin usein hiuksenhieno jos sitä ylipäänsä edes on. Silti kukaan ei koskaan ole kyseenalaistanut Ross The Bossin ja Joey DeMaion seksuaalista suuntautumista. Hevimetallin soittaminen, kuunteleminen ja siitä puhuminen ja kirjoittaminen on heteromiesten haudanvakavaa puuhaa. Kukaan koko maailmassa ei ota itseään ja musiikkiaan niin vakavissaan kuin hevimetallia kuunteleva poika tai mies. Jos indienuoria pidetään turhamaisina itsensä pynttääjinä ja hoppareita prameilevina pelleinä, niin mitä sitten ovat hevinuoret. Heidän pukeutumisensa jokainen niitti, kangasmerkki ja bändipaita on tarkkaan harkittu puhumattakaan peilin edessä päiväkausia treenatusta jurottavasta ja elämää vihaavasta ilmeestä. En muista ahdistiko maailma minua 15- vuotiaana heviteininä niin paljon, etten kyennyt jokapäiväiseen normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta tämän päivän heviteineille jopa tavanomainen kaupassa asiointi on kuin ikiaikainen hyvän ja pahan taisto.
Metallifanien suhtautumisessa musiikkiinsa on ajoittain jopa kansallissosialismin piirteitä. Tosimetallin arjalainen herrakansa on sulkeutunut omaan pieneen piiriinsä, joka ei katso suopealla silmällä valemetallin ali-ihmisiä. Kyse ei ole niinkään musiikillisista eroista kuin metafyysisistä silmin ja korvin havaitsemattomista rajoista. Dimmu Borgir ja Satyricon ovat tosimetallia, mutta Cradle Of Filth on valemetallia. Maallikon silmin ja korvin eroa on vaikea hahmottaa. Satyriconilla on Dieselin vaatesponssi ja uudella levyllä heitä säestää torvisektio, mutta heidän Norjalainen syntyperänsä tekee heidän musiikistaan silti tosimetallia. Cradle Of Filth ei pukeudu italialaiseen farkkumerkkiin, mutta ei toisaalta myöskään polveudu viikingeistä mikä tekee heidän musiikistaan valemetallia.

Ulver ja Katatonia ovat tosimetallia vaikka kummankaan musiikista on nykyisellään hyvin vaikea löytää mitään metalliin yleensä liitettäviä piirteitä. Bullet For My Valentine taas on huomattavasti edellämainittuja metallisempaa musiikkia, mutta koska bändi näyttää ulkoisesti My Chemical Romancelta tai AFI:lta, sitä ei lasketa metalliksi alkuunkaan.
Kun Lordin euroviisuvoitto varmistui, ensimmäinen backlash ei tullut seurakuntanuorilta, eläkeläisiltä tai Porvoon hiippakunnan piispalta. Ensimmäisinä Lordin kimpussa olivat tiukkapipoisen metalliyhteisön nuorisojäsenet. ”Lordi ei ole tosimetallia vaan puppelirokkia. Jos haluatte kuunnella tosimetallia kuunnelkaa Old Man's Childia, Mors Principum Estiä tai Summoningia.”, uhosivat heviteinit suu vaahdossa netin keskustelupalstoilla ja tv:n yöchatissä. Suurempaa kuvaa heviteinit eivät suostuneet näkemään. Mitä musiikkia Varg Vikernes mahtoi kuunnella nuoruudessaan? Luulenpa että Kiss, W.A.S.P. ja Twisted Sister ovat kuuluneet myös norjalaisten blackmetallistien kotikasvatukseen.
Tutkimusten mukaan älykkäät ihmiset kuuntelevat metallia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki metallia kuuntelevat ihmiset automaattisesti olisivat älykkäitä. Itse sain ensimmäiset englanninkielen oppituntini Dee Sniderilta, psykologian peruskurssin Mike Muirilta, pohjakoulutuksen maailmanpolitiikkaan Napalm Deathiltä ja seksuaalivalistuksen Vince Neililtä. Silti minusta kasvoi omilla aivoilla ajatteleva yksilö, joka nyttemmin on oppinut ymmärtämään eron powermetal-bändien viikinkisanoitusten ja elämän realiteettien välillä. Kaikki ei ole niin mustavalkoista tai mustaa kuin metallimusiikki joskus antaa ymmärtää. Cheer up, Goth!

Ota ja Omista! Kesäsuomen kuumimmat iskupaikat!

Piirsin tämän tänään.

Baarissa.

Joo. Tiedän. Olen matelija, eikä minulla ole selkärankaa, mutta ainakaan en vieläkään juonut alkoholia.

Shokki! Marjojenpoiminta halvaannutti 10 lasta savossa!

Edellisen Musiikkisnobi-blogini aikoihin sain jopa poliisit kiinnostumaan kirjoituksistani. Sisäasiainministeriön Poliisiosasto oli käynyt lukemassa kirjoituksiani, mutta valitettavasti hyvin valikoiden. Heitä ei kiinnostanut juttuni pillifarkuista tai lelukeräilystä. Poliiseja kiinnosti kirjoituksistani vain yksi. Se, jonka otsikko kuului "MP3-neekerit". Mitäpä en olisi valmis antamaan, että voisin nostaa palkkaa sellaisesta työstä. Istua kaiket päivät googlen ääressä, etsien ääriaineistoa hakusanoilla kuten "neekeri", "mutakuono" tai "rättipää". Mutta jonkun kai sekin on tehtävä.

Tehdään nyt kaikille vielä selväksi, että minä olen kaikkea muuta kuin rasistinen. Kirjahyllystäni löytyvät 60-70-lukujen amerikkalaisen mustan liikehdinnän perusteokset Stokely Carmichaelista, Eldridge Cleaverin kautta aina Bobby Sealeen asti. Se, että neekeri-sanalla on nykyisin niin paha klangi on minusta pelkkää tekopyhää teeskentelyä. Se on samojen hypokriittien aikaansaamaa hysteriaa kuin nykyinen baaritupakointi-laki ja pyöräilykypäräpakko. Ihmisten suojelua heiltä itseltään. Mutta, herrat ja rouvat poliisit, jos luette tämän, niinkuin varmasti teette, olen aina valmis lopettamaan työni levykaupassa ja tulemaan teille töihin. Olen aika hyvä googlettamaan.

Tästä kirjoituksesta piti alun alkaen tulla kolumni Sue-lehteen, mutta silloin sanottava loppui kesken. Viime lauantai-yönä saamani kohtelu Turun torilla kuitenkin muistutti minua jälleen siitä miten vähän minä pidän teineistä, jotka uskovat elävänsä Snoop Doggin musiikkivideossa.

Tuskin Kake-Singers osasi vuonna 1978 aavistaa miten ajankohtainen heidän suomalaisen punkfunkin klassikoksi muodostunut hittinsä - Me Halutaan Olla Neekereitä - olisi jälleen liki kolme vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen. Tänä päivänä kun suurin osa alle parikymppisistä pojista Suomessa kuvittelee Espoon tai Huittisten sijasta elävänsä Brooklynissä tai Comptonissa, palautuu mieleen laulun - nykyisessä ilmastossa poliittisesti hyvinkin epäkorrekti - kertosäe.

Hiphop-kulttuuri on rantautunut maahamme kaikessa hiljaisuudessa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Ensimmäisen suomalaisen hiphop-julkaisun tekijästä voidaan kiistellä. Aina aikaansa seuraava Kojo julkaisi oman Whatugonnado? -hiphop hittinsä vuonna 1984, mutta jo vuotta aiemmin oli ilmestynyt General Njassan Young, Dangerous & Beautiful. Hiphopinsa turhan vakavasti ottavilla historioitsijoilla on tapana unohtaa Kojon biisi historiikeistaan, mutta eihän punkin historiastakaan voida deletoida belgialaista Plastic Bertrandia vain siksi, ettei hän olisi katu-uskottava.

Itse olen kuunnellut hiphopia enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuodesta 1988. Silloin ostin saman vuoden aikana sekä Anthraxin Among The Livingin, että Public Enemyn It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Backin. Molemmat nostivat musiikinkuunteluni ja ajatteluni kokonaan uudelle tasolle ja saivat innostumaan uusista asioista. Taakse jäivät Mötley Crüe, Twisted Sister ja tietokonepelit. Tilalle tulivat Suicidal Tendencies, De La Soul ja skeittaaminen. Seuraavien vuosien aikana ostin kaikki levyt LL Cool J:ltä, Public Enemyltä, Run DMC:ltä ja muilta 80-luvun lopun hiphop-artisteilta, jotka vain onnistuin Rauman Musiikkikellarista löytämään. Rauman mittakaavassa olin siis todellinen O.G. eli Original Gangster. Myönnän auliisti, että missasin länsirannikon 80-luvun lopun skenen lähes kokonaan ja sen myötä myös nousevan gangsta-skenen.

Siinä vaiheessa kun minä tutustuin N.W.A:n kaltaisiin artisteihin, olin jo riittävän vanha ymmärtämään eron faktan ja fiktion välillä. Tupac Shakur ja Biggie Smalls ovat molemmat minulle aina olleet täysin yhdentekeviä ja lahjattomia artisteja enkä usko, että kukaan edes muistaisi heitä elleivät he olisi kuolleet.

Kaikesta tästä huolimatta en ole koskaan kokenut tarpeelliseksi vetää päähäni sukkahousuja tai jalkaani neljä kertaa liian isoja housuja. En ole opetellut 90-luvun hiphop-kulttuuriin läheisesti kuuluvia käsimerkkejä, enkä ripustanut kaulaani euromarketista ostettuja "kultakäätyjä". En ole koskaan hengaillut ostoskeskuksen kulmilla, syljeskelemässä kadulle ja polttelemassa tupakkia housut puolitangossa. Vaikka olen kuunnellut hiphopia lähes 20 vuotta en ole koskaan yrittänyt elää sitä. Suomen tai ylipäänsä minkään muunkaan eurooppalaisen hyvinvointivaltion nuorisolla ei ole kovin uskottavia edellytyksiä elää gangsta-tyyliin. Vaikka olisit kotoisin Varissuon tai Halisten kaltaisista betonilähiöistä, on sinulla kuitenkin aina valtion perheellesi takaama toimeentulo ja oppivelvollisuus.

Miten uskottava voi olla isohousuinen teinipoika, joka viettää iltapäivänsä ostoskeskuksella kuvitellen olevansa suuri parittaja ja huumekauppias, mutta menee illaksi kotiin tekemään matematiikan läksyt ja syömään äidin laittamaa lihamureketta? Comptonissa ei ole lihamureketta tai matematiikan läksyjä. Bronxissa ei syöty kaurapuuroa aamupalaksi silloin kun tärkeimmät hiphop-levytykset saivat alkunsa. Vaikka Turkulainen teini kuuntelisi Tupac Shakuria bandanna päässä, kultatussilla värjätyt hampaat irvessä ja kohtelisi naissukupuolta hiphop-videoista oppimallaan alentavalla tavalla, ei hänestä silti tulisi ghettoneekeriä.

"Me halutaan olla neekereitä,
pidetään salaa kekkereitä.
Mustat kädet yhteen hakkaa,
musiikki ei koskaan lakkaa."

Urkki paljastaa: "Hän" huijasi 1000 naista!

Huomaan viime aikoina kuunnelleeni Cariboun tuoreimman Andorra-albumin She's The One biisiä uudelleen ja uudelleen. Tuo kappale tuntuu tiivistävän koko ihanteeni romanttisesta rakkaudesta. Suurin ongelmani on se, että en yhtään tiedä kenestä tuo biisi kertoo. Tiedän sadan prosentin varmuudella kenestä se ei kerro, mutta muuten olen täysin vaistojeni varassa. Tiedän varmuudella vain, että aina kun valitsen Andorran nelosbiisin ja painan playtä, tunnen itseni onnelliseksi, usein jopa pakahduttavan onnelliseksi.

Eritoten viimeisen viikon jälkeen joudun pohtimaan mitä minä todella haluan elämältäni jatkossa. Eilisillan jälkeen tulin siihen tulokseen, etten ainakaan halua vähään aikaan enää käyttää alkoholia. Viimeinen viikko on minun mittapuullani mennyt hyvinkin kosteissa merkeissä ja lähes joka aamu olen herännyt jonkinasteisessa morkkiksessa. Krapula on jostain syystä aina ollut minulle melko vieras konsepti, mutta moraalinen krapula sen sijaan on viimeisten viikkojen aikana tullut aivan liian tutuksi. En tiedä olisivatko tekoni kenenkään muun silmissä tuomittavia, mutta omalla korkean moraalin leirilläni, ne ovat aiheuttaneet melkoisia tunnontuskia.

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihastumisessa ole mitään tuomittavaa. Jokainen terve ihmisyksilö - parisuhteessa tai ei - ihastuu melkeinpä kerran päivässä. Ainakin minä koen lukuisia mini-ihastumisia päivittäin. Jokin piirre jossain ihmisessä - tutussa tai vieraassa - viehättää yllättäen ja sekunnin ajan huomaa ajattelevansa miltä tuntuisi seurustella, suudella tai tehdä ruokaa tämän kanssa. Se on täysin normaalia, eikä siinä ole mitään väärää. Vasta silloin, kun ihastuminen muuttuu abstraktiselta tasolta konkreettiseksi toiminnaksi, ollaan todella heikoilla jäillä. Parisuhteessa ollessani en ole koskaan rikkonut tätä itse kirjoittamaani sääntöä, mutta juuri nyt tunnen itseni paatuneeksi rikolliseksi. Olen sarjaihastuja, joka on viimeisten viikkojen aikana juossut amokina Turun yössä.

Vajaan parin kuukauden takaisen yltiödramaattisen eroni jälkeen olen ihastunut neljään tai viiteen eri tyttöön. Minusta tuntuu kutakuinkin siltä miltä Afrikan nälkää näkevältä tuntuisi jos hänet vietäisiin Raxin Pizzabuffettiin. Haluan maistaa mielin määrin kaikkia eri makuja ja syödä itseni kylläiseksi, mutta valitettavasti silmäni syövät enemmän kuin mahani vetää. En halua viettää villiä sinkkuelämää enkä edes osaisi, mutta en myöskään osaa asettua aloilleni yksin itseni kanssa. Paljolti siksi yritän nyt jäädä vähäksi aikaa kotiin pohdiskelemaan. En halua nähdä ainuttakaan tyttöä, enkä kirjoittaa yhtään humalan inspiroimaa tekstiviestiä, jota kadun jo heti kun olen painanut lähetys-nappulaa. Minun on nyt parempi vain pelata Nintendolla, käydä bänditreeneissä ja lukea kirjoja. Olen käyttäytynyt huonosti ja tarvitsen arestia.

Sen, kenestä Cariboun She's The One biisissä lauletaan, aion selvittää myöhemmin. Juuri nyt minulle riittää vain geneerinen "hän".


Lopuksi kiitokset vanhalle ja rakkaalle ystävälle, joka urheasti oli pelastanut valtaosan Musiikkisnobin kirjoituksista luhistuvasta rakennuksesta. Niitä joskus myöhemmin samoin kuin niitä Suen iänikuisia ja masentavia kolumneja. Urkki-klubi siunattiin kaikessa hiljaisuudessa läheisten läsnäollessa. Kiitokset Loimaan Posselle, Kemin Koviksille ja Liedon lurkille näyttäytymisestä. Tänään tultiin Quiz Onissa kakkoseksi, minkä aiheuttama endorfiinisyöksy saa riittää ihastumisten korvikkeeksi ainakin seuraavan parin viikon ajaksi.

Ensi lauantaina Urkki Kertussa!

Uskonnon varjolla veri lentää ja ruumiita tulee!

Quiz on on edelleen uskontoni ja odotan jokaista hartaushetkeä kuumeissani.

Tästä hetkestä on 39 tuntia ja 46 minuuttia siihen ajankohtaan jota olen kuumeissani odottanut jo reilusti yli kuukauden. Vajaat neljä viikkoa sitten kun olimme palaamassa Flow-fetivaalilta ja ajoimme kotimatkallamme Hämeenkadun Bar Bristolin ohi laskin aikaa olevan vielä neljä viikkoa ja yksi tunti. Viikko sitten sunnuntaina kun ohitimme autolla samaisen baarin laskin aikaa olevan enää seitsemän päivää ja neljä tuntia. Tätä kirjoittaessani tuskin pysyn alushousuissani. Lasten joulunodotus on pientä verrattuna tähän. Kristittyjen odottama Vapahtajan toinen tuleminen on lasten leikkiä tämän rinnalla.

Sunnuntaina 23.9. 2007 kello 18:00 alkaa mainitussa baarissa Suomen parhaan musiikkitietokilpailun Quiz Onin kymmenes juhlakausi. Itse olen ollut mukana lähes alusta asti. Syys- ja kevät puoliskoihin jakautuvalla kaudella, tulin mukaan ensimmäisen kauden kevätpuoliskolla. Koko yhdeksänvuotisella musiikkivisailijan urallani olen omien laskujeni mukaan missannut ainoastaan yhden kisan ja senkin viime kaudella ainoastaan siksi, että Woven Hand esiintyi samana iltana Tukholmassa ja olin ostanut liput katsomatta Quiz On kalenteria. Musavisa menee omassa henkilökohtaisessa tärkeysjärjestyksessäni aina miettimättä kaiken ohi. Quiz Onin rinnalla heroiini on luokiteltava miedoksi huumeeksi, joka aiheuttaa ainoastaan nimellisen riippuvuuden.

Jos olisin todella etevä ornitologiassa, rakastaisin istua puun oksalla kiikari kaulassa, tiirailla lintuja ja tehdä merkintöjä vihkooni. Jos sen sijaan olisin mestarillisen taitava rullalauta-tempuissa, esittelisin mielelläni taitojani Kupittaan skeittiparkissa. Minä en ole hyvä juuri missään, mutta musiikkia olen kuunnellut kahdeksanvuotiaasta asti. Pystyn silmääkään räpäyttämättä luettelemaan koko Twisted Sisterin, W.A.S.P.in tai jopa Loudnessin lineupin vaikka minut herätettäisiin keskellä yötä, pyssyn piippu ohimolla ja viidakkoveitsi kaulavaltimolla. Viimeiset parikymmentä vuotta olen koonnut päähäni valtavan määrän tietoa aiheesta joka minua eniten maailmassa kiinnostaa. Siitä ei ole varsinaisesti koskaan ollut minulle taloudellista tai muunkanlaaista hyötyä, mutta Quiz Onissa tietopankilleni on kysyntää.

En tiedä musiikin teoriasta mitään, enkä varsinaisesti osaa soittaa mitään instrumenttia, mutta jos kuulen R.E.M.in Shiny Happy Peoplen tai Beach Boysin Wouldn't It Be Nicen ensitahdit, pystyn heti kertomaan kuka biisin esittää ja mikä sen nimi on. Luultavasti myös säveltäjän ja sanoittajan. Viimeiset kahdeksan vuotta elämästäni ovat olleet yhtä musiikkitietokilpailua. Aina kun kuulen baarissa, radiossa, puhelimen soittoäänessä, televisiomainoksessa tai missä tahansa biisin, minulla on pakottava tarve tunnistaa se ja vieläpä mahdollisimman nopeasti. Kaikki tämä on vain ikuista harjoittelua siihen varsinaiseen voimankoitokseen, joka tapahtuu Bar Bristolissa joka toinen sunnuntai.

Kun on kuluttanut lähes koko muistikapasiteettinsa obskuurien popbändien ja yhden hitin ihmeiden varastoimiseen, on tuota tietoa pakko päästä jossain käyttämään. Olen hirveän huono keskustelemaan päivän politiikasta tai ylipäänsä mistään. En osaa edes solmia kengännauhojani niin kuin muut sen tekevät, mutta minäpä tiedän mikä on Elvis Costellon, Beckin tai Snoop Doggin ristimänimi. En ole lukenut Dostojevskia, Gogolia tai edes Hemingwaytä, mutta minä osaan kertoa kuka teki suomenkielisen cover-version Motorsin Airportista. Minulla pitäisi luultavasti olla oikeus pysäköidä inva-paikalle.

Se teistä joka omistaa enemmän kuin kolmekymmentä levyä, lukee tämän, asuu turun seudulla, eikä näyttäydy Quiz Onissa ensi sunnuntaina, ei ole oikeasti kiinnostunut musiikista. Musiikin suhteen minä olen juuri sellainen rillipää, joista reilu viikko sitten kirjoitin, mutta se on kokonaan eri juttu. Jokaisella ihmisellä pitää olla oma intohimonsa ja polttoaineensa. Minulle se on aina ollut ennen kaikkea musiikki. Nähdään sunnuntaina kello 18:00. Kannattaa tulla ajoissa. Pöydät varataan melko nopeasti.

Hollywoodin viimeisin villitys: VUOKRAA ITSELLESI GORILLA!

Pienellä googlettamisella löysin muutaman vanhan Musiikkisnobi-tekstin, jotka nyt postaan tänne, ettei kumpikaan niistä joutuisi kadotukseen. Tämä kirjoitus on asiasisällöltään suurelta osin jo nyt vanhentunut, mutta omaa historiaani rillipäänä en silti (onneksi) saa millään deletoitua.

Kun katselen lähikuppilassani liki päivittäin kokoontuvia roolipeliharrastajia Magic The Gathering-kortteineen, tunnen heitä kohtaan paitsi naurettavaa ja perusteetonta ylemmyydentuntoa, niin myös yhtäaikaisen samaistumisen ja kateuden tunteen. Olin itse samanlainen nörtti rillipää 21 vuotiaaksi asti. Rillipäällä tarkoitan tässä yhteydessä enemmänkin henkistä tilaa kuin varsinaista liki- tai kaukonäköisyytä. Ihminen voi olla rillipää ilman silmälasejakin, eivätkä toisaalta läheskään kaikki silmälaseja käyttävät ole rillipäitä. Rillipäisyys on nörttiyden äärimmäinen muoto, joka ilmenee yleensä luonnontieteiden opiskelijoissa ja juuri roolipeli- ja sci-fi-harrastajissa.

Yläaste ja lukio-ikäisenä ahmin läpi koko Rauman pääkirjaston sci-fi- ja fantasiaosastot kuin huomista ei olisi. Asimov, Bradbury ja Heinlein olivat sivistykseni kulmakivet ja TSR ja Games Workshop koulupäivieni jälkeisen vapaa-ajan täyte. Kokoonnuimme kaverini luo liki päivittäin siirtelemään pieniä miniatyyrisotureita, heittelemään monitahoisia noppia ja mittailemaan aseidemme kantomatkoja pelien mukana seuraavilla läpinäkyvillä muovimittareilla. En ollut kovin suosittu koulussani enkä koskaan halunnut erottua takapenkin poikien kasvottomasta joukosta. Kuuntelin metallia ja harrastin skeittamista vaikken osannut tehdä edes ollieta. Tuohon aikaan ei koko olliesta saati sitten muista skeittitempuista oltu Rauman kokoisessa kaupungissa kuultukaan.

Vuoden 1995 uutena vuotena olin lopulta kyllästynyt olemaan rillipää. Tein itselleni päivällä autolla ajellessani uudenvuodenlupauksen. "Tänä vuonna aion löytää itselleni tyttöystävän." Se oli luultavasti ensimmäinen ja viimeinen uudenvuodenlupaukseni, jonka olen koskaan onnistunut pitämään. Vielä saman päivän iltana kantabaarini ovella näin tytön, jota olin jo kauan katsellut muissa baareissa ja rohkaisin mieleni. Menin juttelemaan tytölle ja illan aikana sain hänen puhelinnumeronsa. Jo heti seuraavana päivänä soitin hänelle ja pyysin häntä elokuviin.

Ainoa elokuva, joka Rauman elokuvateatterissa tuona iltana pyöri oli The Heat; Al Pacinon ja Robert DeNiron tähdittämä poliisielokuva, jossa kuriositeettina pikkuroolissa oli minulle tärkeä Henry Rollins. Elokuva ei ollut ihmeellinen, mutta siitä alkoi neljän vuoden seurustelusuhde, jonka aikana muunnuin rillipäästä hiljalleen siksi ihmiseksi jona itseni nykyään tunnen. Taakse jäivät roolipelaajakaverit tai vanhat kaverit yleensäkin ja tilalle tulivat tuon tyttöystävän lähipiirin viileät jäbät, jotka soittivat bändissä, joivat viinaa, polttivat tupakkia ja kuuntelivat paljolti samaa musiikkia kuin itsekin tuossa vaiheessa. Nuo pojat ovat yhä hyviä kavereitani vaikka tuolloisen pitkäaikaisen tyttöystäväni olinpaikasta ja kuulumisista minulla ei ole viimeisen viiden vuoden ajalta mitään tietoa.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin teen kaikkea sitä mistä tuolloin en uskaltanut edes unelmoida. Olen töissä levykaupassa, soitan levyjä baareissa, suunnittelen julisteita ja mainoksia, soitan parissa bändissä, piirrän satunnaisesti sarjakuvia, kirjoitan blogia, morjenstan kadulla joka toista ihmistä ja juon silloin tällöin viinaa ja poltan tupakkia. Nykyään minä olen kova jätkä joka tuntee kaikki ja jonka kaikki tuntevat. Silti kadehdin noita Magic The Gathering -korteillaan pelaavia nörttipoikia, joilla on aikaa istua kahvilassa tuntikaupalla pelaamassa korttia. Kello on puoli kaksitoista yöllä ja minä tulin juuri töistä. Eilen tulin töistä vasta puoli neljältä aamulla ja tällä viikolla työtunteja on kertynyt pelkästään levykaupalta 71,5. Siihen päälle voidaan laskea vielä kaksi lehtimainosta, yksi juliste ja dj-keikka. Minä olen nykyään aina töissä. Hekumoin ajatuksella, siitä miten paljon rahaa tilipussissani on tämän kuukauden päätteeksi ja minkä syntetisaattorin tai rumpukoneen tällä kertaa itselleni hankin. Tai ehkä tässä kuussa olisi viimein Nintendo Wii:n vuoro? Mutta milloin minä ehtisin soitella kaikilla syntetisaattoreillani tai pelaamaan videopelejä? Ensi vuoden kesälomalla? Eläkkeellä?

En ole nähnyt tyttöystävääni viikkoon muuten kuin vilaukselta ja pelikonsolini ja dvd-soittimeni peittyvät pölyyn käytön puutteessa. En haluaisi olla itseni tyttöystävä. Minun kanssani seurusteleminen on varmasti yhtä kuin seurustelisi vankilakundin kanssa tai jos ei seurustelisi ollenkaan. Tapaamisoikeus kerran viikossa. Siispä varoituksen sana kaikille tytöille: jos joskus tapaatte baarissa kivan pojan, joka kertoo olevansa graafinen suunnittelija, freelance-toimittaja, tiskijukka tai herra paratkoon kaikkia näitä kolmea, sännätkää karkuun minkä jaloistanne ehditte. Etsikää sen sijaan itsellenne mukava rillipää, silmälaseilla tai ilman, ja kouluttakaa siitä itsellenne kumppani. Hyvästä rillipäästä saa puristettua ainakin neljä vuotta laadukasta seurusteluaikaa.

Nyt olisi niin paljon muutakin sanottavaa, mutta joskus on pakko minunkin nukkua.

Niin ja näitä kirjoituksia sopii toki kommentoida. Ajatus blogin kirjoittamisesta tuntui miellyttävältä juuri siksi, että tämä on mediana huomattavasti interaktiivisempi kuin kuukausittain ilmestyvä lehti. Suessa ei koskaan ollut lukijoiden kirjepalstaa ja siksi en juuri koskaan (muutamaa satunnaista fanimailia tai kirjettä lukuunottamatta) saanut minkäänlaista palautetta kirjoituksistani. Omien ajatusten kirjoittaminen on mukavaa ja joskus jopa välttämätöntä, mutta olisi huomattavasti palkitsevampaa jos te rakkaat mussukat vaivautuisitte joskus sanomaan sanan tai kaksi.

Kuukauden Shokkipaljastus!

Monet Musiikkisnobi-blogia seuranneet ovat kyselleet minulta mitä blogille oikein tapahtui.

Vastaus kuuluu: Minä räjäytin sen.

Reilu kuukausi sitten tiputettiin syliini niin iso pommi, että kaikki aiemmat pettymykset rakkaudessa ja ystävyydessä tuntuvat sen rinnalla mikroskooppisen pieniltä. Siitä toipuminen on kestänyt tähän asti. Samana iltana kirjoitin Musiikkisnobi-blogiin aiheesta aivan liian henkilökohtaisen vuodatuksen, johon kaksi vääräleukaa olivat aamulla kommentoineet mielestään hauskasti. Se, että minä vuodatin sydänvereni tietokoneen ruudulle elämäni siihen asti synkimmällä hetkellä ja sain vastaukseksi kaksi homo-vitsiä oli liikaa. Luin kommentit aamulla ja tulin siihen tulokseen, etten halua enää ikinä kirjoittaa blogia. Tuhosin kaikki kirjoittamani tekstit, mikä kadutti minua jo kolmen minuutin päästä ja pistin tilalle vihaa uhkuvan lainauksen Mikko Torvisen Haistakaapa Vittu -biisistä. (Jouni, no hard feelings, mutta näin se suunnilleen meni. Ethän sää voinu tietää, vaikka olishan siittä tekstistä voinu aistia, että nyt ei välttämättä kannata vitsailla.)

Kaiken kaikkiaan blogin kirjoittamisessa ahdisti ja ahdistaa se, että vaikka lukijoita Musiikkisnobilla oli lähes sata päivässä, kommentteja kirjoituksiin tuli vain niiltä kahdelta tai kolmelta tutulta naamalta. Ihmiset halusivat tirkistellä, mutta eivät osallistua. Samaa kai harrastan itsekin usein, mutta turhauttavalta se blogin kirjoittajana tuntui silti.

En nyt usko itsestäni kirjoittajana liikoja, mutta jos jollakulla on säästössä jotain musiikkisnobin aikaisia kirjoituksia niin ottakaa minuun yhteyttä tavalla tai toisella. Pidin itse muutamia kirjoituksiani ihan onnistuneina ja ne olisi mahtava saada talteen ja julkaistua uudelleen täällä Urkin sivuilla. Eritoten se pillifarkuista kertova juttu ja se roolipelaajia sättivä vuodatus. Kiitos.

Lupaan olla räjäyttämättä tätä blogia ilmaan sillä edellytyksellä, että te pidättäydytte huisin hassuista homo-vitseistä silloin kun minua ahdistaa enemmän kuin ikinä.