Shokki! Marjojenpoiminta halvaannutti 10 lasta savossa!

Edellisen Musiikkisnobi-blogini aikoihin sain jopa poliisit kiinnostumaan kirjoituksistani. Sisäasiainministeriön Poliisiosasto oli käynyt lukemassa kirjoituksiani, mutta valitettavasti hyvin valikoiden. Heitä ei kiinnostanut juttuni pillifarkuista tai lelukeräilystä. Poliiseja kiinnosti kirjoituksistani vain yksi. Se, jonka otsikko kuului "MP3-neekerit". Mitäpä en olisi valmis antamaan, että voisin nostaa palkkaa sellaisesta työstä. Istua kaiket päivät googlen ääressä, etsien ääriaineistoa hakusanoilla kuten "neekeri", "mutakuono" tai "rättipää". Mutta jonkun kai sekin on tehtävä.

Tehdään nyt kaikille vielä selväksi, että minä olen kaikkea muuta kuin rasistinen. Kirjahyllystäni löytyvät 60-70-lukujen amerikkalaisen mustan liikehdinnän perusteokset Stokely Carmichaelista, Eldridge Cleaverin kautta aina Bobby Sealeen asti. Se, että neekeri-sanalla on nykyisin niin paha klangi on minusta pelkkää tekopyhää teeskentelyä. Se on samojen hypokriittien aikaansaamaa hysteriaa kuin nykyinen baaritupakointi-laki ja pyöräilykypäräpakko. Ihmisten suojelua heiltä itseltään. Mutta, herrat ja rouvat poliisit, jos luette tämän, niinkuin varmasti teette, olen aina valmis lopettamaan työni levykaupassa ja tulemaan teille töihin. Olen aika hyvä googlettamaan.

Tästä kirjoituksesta piti alun alkaen tulla kolumni Sue-lehteen, mutta silloin sanottava loppui kesken. Viime lauantai-yönä saamani kohtelu Turun torilla kuitenkin muistutti minua jälleen siitä miten vähän minä pidän teineistä, jotka uskovat elävänsä Snoop Doggin musiikkivideossa.

Tuskin Kake-Singers osasi vuonna 1978 aavistaa miten ajankohtainen heidän suomalaisen punkfunkin klassikoksi muodostunut hittinsä - Me Halutaan Olla Neekereitä - olisi jälleen liki kolme vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen. Tänä päivänä kun suurin osa alle parikymppisistä pojista Suomessa kuvittelee Espoon tai Huittisten sijasta elävänsä Brooklynissä tai Comptonissa, palautuu mieleen laulun - nykyisessä ilmastossa poliittisesti hyvinkin epäkorrekti - kertosäe.

Hiphop-kulttuuri on rantautunut maahamme kaikessa hiljaisuudessa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Ensimmäisen suomalaisen hiphop-julkaisun tekijästä voidaan kiistellä. Aina aikaansa seuraava Kojo julkaisi oman Whatugonnado? -hiphop hittinsä vuonna 1984, mutta jo vuotta aiemmin oli ilmestynyt General Njassan Young, Dangerous & Beautiful. Hiphopinsa turhan vakavasti ottavilla historioitsijoilla on tapana unohtaa Kojon biisi historiikeistaan, mutta eihän punkin historiastakaan voida deletoida belgialaista Plastic Bertrandia vain siksi, ettei hän olisi katu-uskottava.

Itse olen kuunnellut hiphopia enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuodesta 1988. Silloin ostin saman vuoden aikana sekä Anthraxin Among The Livingin, että Public Enemyn It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Backin. Molemmat nostivat musiikinkuunteluni ja ajatteluni kokonaan uudelle tasolle ja saivat innostumaan uusista asioista. Taakse jäivät Mötley Crüe, Twisted Sister ja tietokonepelit. Tilalle tulivat Suicidal Tendencies, De La Soul ja skeittaaminen. Seuraavien vuosien aikana ostin kaikki levyt LL Cool J:ltä, Public Enemyltä, Run DMC:ltä ja muilta 80-luvun lopun hiphop-artisteilta, jotka vain onnistuin Rauman Musiikkikellarista löytämään. Rauman mittakaavassa olin siis todellinen O.G. eli Original Gangster. Myönnän auliisti, että missasin länsirannikon 80-luvun lopun skenen lähes kokonaan ja sen myötä myös nousevan gangsta-skenen.

Siinä vaiheessa kun minä tutustuin N.W.A:n kaltaisiin artisteihin, olin jo riittävän vanha ymmärtämään eron faktan ja fiktion välillä. Tupac Shakur ja Biggie Smalls ovat molemmat minulle aina olleet täysin yhdentekeviä ja lahjattomia artisteja enkä usko, että kukaan edes muistaisi heitä elleivät he olisi kuolleet.

Kaikesta tästä huolimatta en ole koskaan kokenut tarpeelliseksi vetää päähäni sukkahousuja tai jalkaani neljä kertaa liian isoja housuja. En ole opetellut 90-luvun hiphop-kulttuuriin läheisesti kuuluvia käsimerkkejä, enkä ripustanut kaulaani euromarketista ostettuja "kultakäätyjä". En ole koskaan hengaillut ostoskeskuksen kulmilla, syljeskelemässä kadulle ja polttelemassa tupakkia housut puolitangossa. Vaikka olen kuunnellut hiphopia lähes 20 vuotta en ole koskaan yrittänyt elää sitä. Suomen tai ylipäänsä minkään muunkaan eurooppalaisen hyvinvointivaltion nuorisolla ei ole kovin uskottavia edellytyksiä elää gangsta-tyyliin. Vaikka olisit kotoisin Varissuon tai Halisten kaltaisista betonilähiöistä, on sinulla kuitenkin aina valtion perheellesi takaama toimeentulo ja oppivelvollisuus.

Miten uskottava voi olla isohousuinen teinipoika, joka viettää iltapäivänsä ostoskeskuksella kuvitellen olevansa suuri parittaja ja huumekauppias, mutta menee illaksi kotiin tekemään matematiikan läksyt ja syömään äidin laittamaa lihamureketta? Comptonissa ei ole lihamureketta tai matematiikan läksyjä. Bronxissa ei syöty kaurapuuroa aamupalaksi silloin kun tärkeimmät hiphop-levytykset saivat alkunsa. Vaikka Turkulainen teini kuuntelisi Tupac Shakuria bandanna päässä, kultatussilla värjätyt hampaat irvessä ja kohtelisi naissukupuolta hiphop-videoista oppimallaan alentavalla tavalla, ei hänestä silti tulisi ghettoneekeriä.

"Me halutaan olla neekereitä,
pidetään salaa kekkereitä.
Mustat kädet yhteen hakkaa,
musiikki ei koskaan lakkaa."